Kiusatun satu

Kouluvaaran rinteessä keskisessä Hämeessä, komeat kymmenvuotiaat kuuset (Picea abies) kurkottivat kohden valoa. Opettelivat kestämään tuulen tuiverrusta ja tykkylumen painoa oksillaan. Ylväästi ne kasvoivat kohden tukkipuun mittoja. Toinen toistensa kanssa kilpaillen vahvistuivat vähitellen. Olivat mielessään parempia, komeampia ja kauniimpia kuin mitkään muut puut.

Vuoronperään kuuset kehua retostelivat keskenään, mitä heistä tulee isona. ”Minusta tulee suurin ja komein joulukuusi kaupungin torille”, sanoi omasta mielestään kaunein kuusi. ”Sehän on vain yhden joulun tarve”, sanoi rungoltaan vahvin ja jatkoi: ”Minustapa tuleekin urheiluhallin kurkihirsi, eikä se katto sorru.” Kolmas jatkoi ylpeänä: ”Minun runkopuuni on parasta ja tasalaatuisinta, joten minusta tulee kauneimmat paneelit edustussaunaan.”

Ylpeiden ja itseään täynnä olevien kuusten välissä kasvoi pieni, pyöreä ja hiukan kitukasvuinen kuusi, joka oli aivan hiljaa. Se oli tottunut olemaan hiljaa ja yritti olla mahdollisimman huomaamaton. Muut kuuset olivat aina pilkanneet sitä, tiputtaneet lumet sen päälle ja pommittaneet kävyillään sitä. Pieni poloinen oli jo tyytynyt osaansa. Nytkin suurin ja kaunein sanoi: ”Sinusta ei tule muuta kuin ahventuro järven pohjaan.” Tämän kuusen ainoa kaveri oli linnun tuomasta siemenestä paikalle eksynyt surukuusi (Picea abies f. pendula). Se tunsi kaveruutta, koska sen omat oksat roikkuivat surullisesti pitkin runkoa. Kaksin nämä kaverukset kuiskailivat toisilleen ja yrittivät auttaa kestämään kiusaukset.

Koitti aika, jolloin monitoimikone tuli paikalle ja parturoi rinteen sileäksi. Vain pieni pyöreä kuusi ja surukuusi säästyivät. Metsänleimaaja oli ymmärtävä ja totesi, että nämä kaksi ylivertaista ja erikoista kuusta suojellaan. Myöhemmin ihmiset kävivät ihailemassa näitä erikoisia ja erinomaisia yksilöitä. Muiden tulevaisuus ei mennyt ihan tavoitteiden mukaan, sillä he joutuivatkin sellutehtaalle ja lopulta vessapaperiksi. Rehvastelijoille oli käynyt huonosti, sillä tyvilaho oli noussut niiden runkoon ja haaveet loistavasta tulevaisuudesta huuhtoutuivat WC-pytyn vetäisyllä viemäriin.

Koulumaailmassa edellä mainitun kaltaisia kuusia kutsutaan oppilaiksi. Sielläkin kiusaamisen uhreiksi joutuvat ainakin hiukan erilaiset koulutien kulkijat. Syitä voi olla monia, ulkonäkö, tavat, menestyminen tai menestymättömyys. Joskus ei tarvita oikeastaan mitään syytäkään, tilanne vain ajautuu siihen. Tätä hyvinkin raadollista kiusaamista ja kiusatuksi tulemista esiintyy aivan liian paljon. Joten tarvitaan surukuusen kaltaisia vertaistukijoita. Metsänleimaajien rooli on taas opettajilla, vanhemmilla ja kaikilla asioita oikein ajattelevilla. Heidän tulisikin kaikin tavoin huolehtia, että jokainen voi kasvaa elämässään halutulle tielle. Kiusaajiakaan ei pidä ajaa ahdinkoon, vaan tukea ja ohjata parhaimpaan päämäärään. Se päämäärä ei ole vahvemman oikeudella heikompien kiusaaminen, vaan yhteispeli.

Kaksi sataa vuotta sitten syntynyt J.V. Snellman pyrki vahvistamaan kansalaisyhteiskuntaa ja totesi, ettei näin pienellä kansalla ole varaa väkivaltaan, vaan asiat pitää hoitaa sivistyksen avulla.

 

Kommentti artikkeliin “Kiusatun satu”
  1. avatar Inkeri Valtonen sanoo:

    Olipa kaunis, ja surullinen satu. Ja niin totta.
    Olen samaa mieltä ettei kiusaajaakaan saa jättää yksin, on veteen piirretty viiva, kuka ajautuu kiusaajaksi, kuka kiusatuksi. Sama hätä ja tuska kummallakin.
    Jo lapsuudenkodeissa pitäisi ihmistaimen kasvaa erilaisuutta hyväksyviksi. Ei ihmiset ole samasta muotista, ja erilaisuus on hienoa.

    Inkeri Valtonen

Jätä kommentti

css.php