Vanha soppalautanen ja ripaus vierasta

Viime viikkoina on avainsanaksi noussut yhteisöllisyys. Jokainen päättäjä miettii kuumeisesti mistä rahat yhteisöllisyyden palauttamiseen. Ei siihen mitään rahaa tarvita. Niukoistakin aineista voi kehittää kunnon kulinaristisen nautinnon. En aio esitellä kokin taitojani tai pula-ajan keittokirjaa, enkä aio tarjota pettuleipää. Muutaman reseptin tarjoan kuitenkin kadotetun yhteisöllisyyden löytämiseksi. Vapaasti pohdittavaksi.

Kaikki alkaa ruokapöydästä. Liian usein ruokapöydälle on jätetty lappu, jossa lukee ”Jääkaapissa on maksalaatikkoa. Lämmitä sitä.” Perhe tulee ja menee eri aikaan. Kaikilla on kiire. Tutkimuksen mukaan suomalaiset perheet syövät OECD -maista vähiten yhdessä. Mitäpä jos jokaisessa perheessä päätettäisiin ottaa käyttöön uusi ruokailuresepti. Sen mukaan ainakin kerran päivässä kokoonnutaan yhteisen soppalautasen ääreen. Ruoka suussa ei saa puhua, mutta silti siinä olisi aikaa ajatusten vaihtoon. Silmästä silmään jutellessa syvimmätkin murheet ja tunteet on helpompi jakaa. Suorassa kommunikoinnissa asiat kerrotaan syvällisemmin. Perheen yhteisöllisyys palaa ja huomataan toistensa tärkeys. Voidaan antaa ja saada rauhaa ja turvallista tunnetta. Valitettavasti kommunikointi hoidetaan sähköpostilla, tekstiviestillä tai keltaisella lapulla. Niissä esitettyihin kuulumisten kysymiseen on liian helppo vastata OK. Mielen tuntemukset ovat aivan muuta.

Miksi ihmiset ovat jättäneet vanhan perinteisen yhteisöllisyyden? Eikö sitä enää osata? Viihteellinen vauhdikkuus on täyttänyt vapaa-ajan. Oma lähin yhteisö saa jäädä. Kaikilla on kiire, vaikka kysyttäessä jokainen laittaa kärkipäähän perheen ja läheiset. Silti painetaan kiireellä kaiken muun perässä. Yhteisöllisyyden aikana kaikilla oli hyvää, jos yhdellä oli jotakin hyvää. Kuka voisi vielä kertoa mitä on yhdessä tekeminen ja toisista välittäminen? Kääntykää vanhojen ihmisten puoleen. He tietävät mitä on yhteisöllisyys. Viisaus katoaa heidän kuoltuaan, jos sitä ei oteta uudelleen käyttöön.

Mistäs muualta voisi löytyä valmistusohje yhteisöllisyydelle? Yksi voimavara meillä ovat maahanmuuttajat. Useimmat heistä ovat tulleet yhteisöllisistä kulttuureista, joissa toisista välitetään edelleen. Eräs tuntemani senegalilainen kertoi, että hän hämmästyi Suomeen tultuaan sitä, että perheet eivät pitäneet yhtä eikä samalla kulmakunnalla asuvat tehneet asioita yhdessä. Mieluummin riideltiin kuin autettiin toista. Hän oli tullut Suomeen pelaamaan jalkapalloa ja huomasi, ettei joukkue pärjännyt, kun joukkueen yhteisöllisyys puuttui. Taitavatkaan yksilöt eivät yksin pystyneet pärjäämään. Olisi pitänyt olla yhdessä joukkue.

Onko meidän läheisyyden ajattelu muutenkin hämärtynyt? Onko perheyhteisö murentunut lopullisesti? Taitaa olla. Tämän kiteytti hyvin somalialainen toimittaja Wali Hashi keväällä Tampereen Henki ja elämä – kirjamessuilla. Hän sanoi, että suomalaiseen perheeseen kuuluvat: isä, äiti, lapset, kissa ja koira, mutta isovanhemmat eivät kuulu. Valitettavasti näin on käymässä. Isovanhempien viisaus ei siirrykään seuraaville polville.

Ei siis tikulla silmään vanhojen muistelijaa. Älkää vierastako muualta maahan tulleita. Voitte oppia jotain. Vähintään kohteliaisuuden. Seurustelu yksistään McDonald´sin ja normaalien ranskalaisten kanssa ei riitä. 
 

4 kommenttia artikkeliin “Vanha soppalautanen ja ripaus vierasta”
  1. avatar iisakki sanoo:

    Köyhtyminen lisää solidaarisuutta, välittämistä ja riippuvuutta lähimmäisistä. Ja sitä kautta yhteisöllisyyttäkin. Ikävä kyllä.

  2. avatar MerjaU sanoo:

    Aika ison kakun otit haukattavaksemme.
    Mä lasken perheekseni vielä ystävätkin ja teatterilla on lisäksi mun väliaikaisperhe. Sitten on tämä kirjoittava perhe ja.. Ne kaikki ovat oikeita yhteisöllisyyden tiivistymiä.
    Voisiko siis toivoa köyhtymistä? Jos se tuo ihmisille yhteisöllisyyttä niin eikö, naivisti ajatellen, lama silloin ole tervetullut? Lopultahan ihminen on laumaeläin. * Jää pohtimaan*

  3. avatar Ilkka Iivari sanoo:

    Tuollaisella perheellä ei ole koskaan köyhä. Kapitaalia kasoittain kantavat ovat aika usein valitettavasti ELÄMÄN KÖYHIÄ.
    Heikki Kinnunen lauloi joskus kulkurista, joka ei ottanut prinsessaa ja puolta valtakuntaa, vaan lähti tien päälle.
    Saattoi löytää sieltä mielen rikkauden.

  4. avatar Eero Itkonen sanoo:

    Niinhän se menee yhteisöllisyys. Talkooperinne on lähes kadonnut, osallistuminen oman alueen kehittämiseen on sekin häviämässä. Urheiluseuroissa vielä löytyy tekijöitä, kyselemään kuitenkin joutuu enemmän kuin ennen. Kaikilla on kaikkea, naapuria ei tarvita tai jos tarvittaisiinkin niin ei kehdata kysyä. Eihän enää edes tervehditä kylätiellä tai rappukäytävässä. Mukulalle opetettiin tämä peruskohteliaisuus vanhempia ihmisiä kohtaan ja oppi kertautui kun jostain tuli aina muorin korviin palaute, toteutui positiivinen sykli. Niin pieni voi olla yhteisöllisyyden alku. Ei siinä raha ratkaise vaan mitä opetetaan ja vaaditaan lapselta ja nuorelta.

Jätä kommentti

css.php