Koirani teki minusta miljonäärin

Koira on ihmisen paras ystävä. Olipa omaperäisesti sanottu. Totta se taitaa kuitenkin olla, sillä kukaan muu ei olisi saanut minuakaan joka päivä tunnin lenkille. Varmuudella sateen sattuessa olisin sosialisoinut sisätiloissa tai paukkupakkasella piiloutunut peiton alle takan ääreen. Onneksi joutoaikaan panostaneet innovaatioinsinöörit ovat kehitelleet kropan päälle erilaisia kuorrutuksia, joilla selviää ulkoruokinnassakin, vaikka sataisi niitä ämmiä äkeet selässä.Kahdeksan vuotta olen saanut kuljeskella hihnan perässä koirani johdattamana.

Pienenä matemaatikkona päätin laskea kuinka monta kilometriä olen iloista häntää seurannut. Vuoden jokaisena päivänä vähintään tunnin lenkki on kahdeksan vuoden aikana 2920 tuntia tallustelua poluilla ja metsissä. Jokaisena tuntina olemme varmuudella tehneet matkaa viisi kilometriä, sillä välillä on heitetty laukaksikin. Kalkulaattorin numerot pysähtyivät lukuun 14600. Siis lähes viistoista tuhatta kilometriä on taivallettu. No eihän se ole kuin toistakymmentä kertaa Kilpisjärveltä sen satamakaupunki Helsinkiin.

On noilla lenkeillä jokunen happimolekyylikin kulkeutunut aivoja piristämään. Suomimiehen heikoin lenkki sydän on lyönyt muutaman harjoituslyönnin. Aika monta, kun sata kertaa minuutissa se vähintään on takonut. Nopea laskutoimitus: 2920 tuntia x 60 min x 100 = n. 17,5 miljoonaa. Niin, että jossain ollaan sentään miljonäärejä. Pikkuisen ovat lihaksetkin puuhastelleet kulkureiteillämme loikkiessa. Siis jonkinlaista kuntoiluakin on samalla tullut varkain harrastettua ihan ilmaiseksi.

Kahdeksan kertaan olen saanut ihailla vuoden aikojen vaihtelut tarkkaavaisemmin kuin koskaan ennen. Enpä ole ennen tutkinut puiden alustoja ja ruohonkorsia, mutta koiran kuonoa seuratessa on omakin katseeni kohdistunut luonnon kiertokulkuun. Jokunen lintujen konserttikin on avaran taivaan konserttisalissa kuultu, kun ei ole asfalttia tallattu, vaan kierrelty lähikairoja. Yön hämärissä hankien pinnalle piirroksensa tehneiden jälkiä on seurailtu ja joskus osuttu ilmavoimien ja maavoimien yhteenottopaikalle, kun jäljistä päätellen haukka on napannut hangella kulkeneen nelijalkaisen jyrsijän. Kylmänkukkaa on ihailtu ja näsiän tuoksusta nautiskeltu. Järvien rannoilla on katsasteltu aaltojen leikkiä ja sorsapoikueiden sukelluksia. Ruskan maalaamia maisemia on joutessaan verkkokalvoiltu.

Vaikea on olla suosittelematta koiran tuomaa laatuaikaa, laatuliikuntaa ja laatuhavainnointia. Sehän taitaa olla elämänlaatua. Kahdeksan vuotta sitten en ollut koiraihminen, mutta nyt olen. Kaverini johdattelee minua virkeydellä ja uteliaisuudella ja täyttää jokaisen soluni endorfiinilla ja mieleni euforialla.

Yhtään noista koiran kanssa kulkemistani 14,6 miljoonasta metristä minun ei ole tarvinnut kulkea hoidetuilla laduilla. Muuten olen kyllä lylyillä hinkannut ilman koiraa Hämeenlinnan loistavia latuja useamman tuhannen kilometriä.  Täällä etelän talvessa pääsee kyllä kävelemään metsäpoluilla, kun vaihtaa ne parkettipoponsa vähän pidempi vartisiin. Vai pitääkö urbaanin esittäytyä lenkilläkin Reinoissa. Pimeän pelkoon ja katuvalojen katveeseen auttaa otsalamppu. Tekoperälläni Lapissa on hiukan vaikeampaa, kun siellä on vielä nykyäänkin muniin saakka lunta ja kaamosta, mutta ei siellä silti kävellä laduilla.

Ihmettelen ns. kävelijöiden jatkuvaa ruikutusta siitä, että miksi ei saa kävellä ladulla? Vielä enemmän ihmettelen niitä, jotka siellä kävelee. Mie taidan olla pösilö, kun en tajua.

5 kommenttia artikkeliin “Koirani teki minusta miljonäärin”
  1. avatar Karin Viitanen sanoo:

    Eipä tuota ole koskaan noin tarkasti tullut ajateltua. En minäkään ymmärrä miksi pitää pakottautua laduille kävelemään, kun reittejä riittää.
    Hienosti pohdiskeltu

  2. avatar Katariina Granat sanoo:

    Ilkan hyvänhauska blogi innosti minut kirjoittamaan oman ”koirajuttuni”. Kiitos Ilkalle!
    Lapsuuskodissani 60-luvulla oli useita koiria: kun yksi jäi auton alle, tilalle hankittiin toinen.Ne olivat isäni metsästyskoiria. Mikään ei ollut niin mukavaa kuin se pakkaspäivän iltapäivä, kun tulin palelluksissa koulusta tyhjään kotiin, ja koira otti eteisessä minut vastaan häntä heiluen, ilosta hyppien! Nämä isäni koirat eivät kuitenkaan tehneet minusta vielä koiraihmistä, sillä niiden kanssa liikuttiin vain metsästysreissuilla – enkä minä käynyt metsällä.

    Vuosikymmenet kuluivat. Lapseni tahtoivat koiraa. En hankkinut, ja syyksi sanoin vain sen, että minulla on jo neljä hoidettavaa lasta, koira olisi viides, enkä jaksa…
    Kunnes kaksi vuotta sitten, sattumalta, sain oman koiran, Viljon. Se on kävely-, juoksu- ja potkurilenkkejä plus kaikkea ulkoilua rakastava dalmatialainen. Niinpä Viljo on tehnytkin minusta näin lyhyessä ajassa iloisen koiraihmisen, koska se on saanut minut lähtemään lenkille kelillä kuin kelillä.
    Koirat ovat enemmän kuin lenkkikavereita, mutta kavereinakin ne ovat parasta, mitä olla voi!

  3. avatar elsa mäkinen sanoo:

    Kävelen päivittäin ja polut pysyy auki. Ei minunkaan tarvitse laduilla kävellä. Koiraa luotettvampaa ystävää ei olekaan. Minulla on vaan suru jäljellä, kun jouduin luopumaan koirassta vuosi sitten.

  4. avatar Kari Virtanen sanoo:

    Näin toimii oikea koiranomistaja. Tekee omat polut, eikä kävele laduilla. Hienoa laskentaa.

  5. avatar Ilkka Iivari sanoo:

    Maaseudun Tulevaisuuden Tiede osiossa todettiin, että eläimet ja varsinkiin koira vähentävät ihmisten stressiä. Koirien silittely muuttaa sekä ihmisen hormonitasoja positiivisesti.

Jätä kommentti

css.php